TILOJA – ULKONA, SISÄLLÄ JA VÄLISSÄ

Huomioita ja merkityksiä taiteen oppimisen maailmasta

”Tutki hetken aikaa tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa miljoonia vaikutelmia – triviaaleja, fantastisia, haihtuvia, tai teräksen terävyydellä piirtyviä. Kaikilta suunnilta tulee lakkaamaton lukemattomien atomien suihku, ja kun ne putoilevat, kun ne hahmottuvat elämäksi maanantaina tai tiistaina, painotus osuu eri tavoin kuin ennen, tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne.” Virginia Woolf (Bogart 2004, 17.)

Taiteen oppiminen on ympäristön ja itsen havainnointia: tarkkailemista, tutkimista, jostakin kiinnostumista, johonkin tarttumista ja kokeilemista. Siihen sisältyy sisällön, muodon, rakenteen, tilan, ajan ja intuition kanssa työskentelyä. Se on oman äänen ja tekemisen tavan löytämistä. Se on elämää maanantaina ja tiistaina. Se vaatii huomiota, uteliaisuutta, kykyä yllättyä ja innostua. Mikä on minulle tärkeää tänään? Mihin huomioni kiinnittyy? Mikä minua kiinnostaa?

Minulle merkittävimmiksi oivalluksiksi taiteen oppimisessa ovat vuosien varrella nousseet vapauteen kasvaminen, rohkeus ja luottaminen, vuorovaikutus ja kontakti, tasapainon menetys ja horjuminen sekä itsestä, toisista ja maailmasta oppiminen. Teatteri ja taide tarjoavat jokapäiväistä opiskelua, itsensä kadottamista ja löytämistä, tilanteiden ja ihmisten lukemista, maailmassa olemista, tässä ja nyt. Merkittävää ja mielekästä siinä itselleni on kokemuksellinen ja toiminnallinen ote oppimiseen, reflektiivisyys, yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisuus. Taidepedagogiikka tarjoaa tilan, jossa jokaisella on mahdollisuus lähestyä käsiteltäviä aiheita yksilöllisistä lähtökohdista ja tarkastella niitä itselle merkityksellisestä tulokulmasta. Tässä olen nyt. Menisinkö tuohon suuntaan vai tänne? Vai jäisinkö tähän? Meillä on mahdollisuus navigoida taiteen oppimisen kentällä sisäisten ja ulkoisten impulssien vaikutuksista, valinnan vapaudesta, joskus jopa impulssin vetovoimaisesta pakotteesta. Tuonne! Tuo on se suunta, johon haluan mennä!

Pala linnun vapautta klo 10.26. Kuva: Noora Ingström, 2016.

MITEN KASVAA VAPAUTEEN JA ROHKEUTEEN?

Linnun lento taivaalla näyttää vaivattomalta, luonnolliselta ja vapaalta. Sen lentotekniikka on hiottua ja hienostunutta. Se on löytänyt lentotyylinsä pitkän lajihistorian ja kiitokulttuurin lentometodeista. Siivet piirtävät muotoja ilmaan: kaaria, pyörylöitä, viivoja, teräviä kulmia. Se ei pelkää putoamista. Lentäminen on linnulle olemisen ja elämisen tapa. Minulle linnun lentäminen taivaalla on taiteen oppimisen metafora. Miten ohjata ihmistä levittämään siipensä lentoon? Miten auttaa häntä kasvamaan rohkeuteen, vapauteen ja luottamukseen, että siipesi kantavat kyllä? Taiteen kenttä tarjoaa rajattoman määrän mahdollisuuksia. Näihin mahdollisuuksiin sisältyy yksilön vapaus tehdä valintoja sen loputtomien värien paletista ja vastuu omista valinnoista. Vapauteen kasvamiseen liittyy heittäytymisestä syntyvä tyhjä tila, merkitysten ja mielikuvien luominen sekä niiden asettaminen assosiatiiviseen ja avoimeen vuoropuheluun. Tyhjän tilan kiehtova paradoksi on, että tyhjä tila on yhtäaikaisesti sekä tyhjä että täynnä: täynnä tyhjyyttä, joka vaatii huomiota tullakseen täytetyksi. Paremmin sitä voi kutsua mahdollisuuksien tilaksi.

Näyttelijä William Hurt (Bogart 2004, 93) on sanonut viisaasti: ”Ne jotka toimivat pelosta etsivät turvallisuutta, ne jotka toimivat luottamuksesta, etsivät vapautta.” Vapaudelle hedelmällistä maaperää on siis luottaminen, ei pelko. Sana courage, rohkeus, juontuu ranskan kielen sanasta coeur (sydän), ja se on alun perin tarkoittanut oman sydämensä paljastamista ja sen mukaan toimimista. Taide puhuu sydämen kieltä ja löytää tiensä intuition johdattamana. Rohkeus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen olisi peloton vaan että ihminen toimii pelostaan huolimatta. Kun uskallamme astua itsellemme tuntemattomaan maastoon, mukavuusalueemme ulkopuolelle ja turvarajan yli, vain silloin on oppiminen, uuden löytäminen ja oivaltaminen mahdollista. Tähän vaaditaan rohkeutta ja kaipausta vapauteen. Taiteen parissa työskentely luo tilan uusien toiminta- ja ajatusmallien syntymiselle. Parhaimmillaan se herättää keskustelua ja kriittisyyttä ja riisuu meiltä vuosien saatossa opittuja hyödyttömiä tai jopa haitallisia ja järjettömiä tapoja toimia ja ajatella. Teatteri ja taidepedagogiikka pitää sisällään muutoksen voiman. Itseilmaisuun rohkaiseminen ohjaa omien rajojen tutkimiseen, vahvuuksien tunnistamiseen ja yksilöllisen potentiaalin, jokaisessa meissä olemassa olevan luovuuden vapautumiseen. Siitä saa liikevoimaa ja energiaa, uskoa ja rohkeutta heittäytyä suuntaan, jonka vetovoima on suurin.

KONTAKTI, VUOROVAIKUTUS JA YHTEISÖLLISYYS

Yhdessä, tässä ja nyt. Kuva: Noora Ingström, 2016.

Ihmisessä on rakenteellinen rakkauden tarve, vaade tulla jollain keinoin nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Tarvitsemme muita ihmisiä ja yhteisöä, jotta meillä olisi jotain, jota vasten kasvaa ja kehittyä, peilata omaa toimintaa ja olemista. Itse näen, että taidekasvatus on kokonaisvaltainen lähestymistapa kasvattaa yksilön sosiaalisia, vuorovaikutuksellisia ja ryhmässä toimimisen taitoja. Sen avulla voidaan kehittää havainnointikykyä, kuuntelu- ja tietoisuustaitoja sekä ymmärrystä aistien, kehollisuuden ja läsnäolon merkityksestä. Se opettaa meille myös muihin ihmisiin ja yhteiseen tekemiseen sitoutumista sekä vastuun jakamista. Taiteen oppimisen kentällä opetellaan toimimaan avoimen dialogin, rakentavan kriittisyyden, kontaktin ja läsnäolon ilmapiirissä. Muiden ihmisten kautta opitaan erilaisia esteettisiä, eettisiä ja yhteiskunnallisia näkökulmia ja käsityksiä, mikä laajentaa meitä, syventää ymmärrystämme ja mistä voimme ammentaa omaan filosofiaamme. Opimme jakamaan kokemuksia, hyväksymään erilaisuutta sekä muissa että itsessä, olemaan katseenalaisina ja kuunneltavina. Opimme kohtaamaan ja olemaan kohdattuina. Olemme toisillemme peilejä, joiden heijasteista tulemme näkyviksi ja reflektoimme omaa toimintaamme. Kontaktin, vuorovaikutuksen ja yhteisön kautta opimme maailman moneudesta: monimuotoisuudesta, moniäänisyydestä, monimielisyydestä, monimerkityksellisyydestä ja moniselitteisyydestä. Opimme luomaan uutta todellisuutta, kulttuuria ja perinnettä yhdessä.

OPPIA ITSESTÄ MAAILMASSA JA MAAILMASTA ITSESSÄ

Minä suhteessa maailmaan. Näytelmästä Elina. Kantaesitys Valtimonteatterissa 2015. Kuva: Miko Rautiainen.

”Tulevaisuus osoittaa aina saman: ihminen tarvitsee oman ihmisyytensä. Jokaisella on oltava keino löytää se, kuinka ihmiseksi tullaan. Se ei ole hallinnollinen ratkaisu, vaan hitaasti esiin kasvava itse, joka ymmärtää olevansa oman toimintansa lähtökohta ja arvioija. Se ei ole yksilöllinen tai poliittinen eläin, ei paljon tietäjä tai taitava puhuja; se on se, mikä jokaisessa ihmisessä kantaa – usein jo lähes vaiennutta – tarvetta arvokkuuteen, eheyteen ja omaan elämään…” Juha Varto (Sava 1997, 254.)

Miten minä asetun tähän maailmaan? Kuka minä oikeastaan olen? Taidekasvatuksen avulla yksilö voi oppia itestään suhteessa maailmaan sekä maailmasta oman itsensä sisällä. Se on ihmisenä olemisen taidetta ja tutkimusta, jonka päämääränä on ohjata ihminen luovan tekemisen kautta löytämään oma persoonallinen tapansa olla olemassa ja luottamaan oman itsensä tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin. Minulle se on ollut merkittävin ihmiseksi ja itseksi tulemisen keino. Se on opettanut minua näkemään kauneutta keskeneräisyydessä ja prosessin ailahtelevaisuudessa, hyväksymään hitautta, antautumaan tasapainon menetykselle ja horjumiselle ja päästämään irti. Jokainen päivä on erilainen. Tärkeä hetki osuikin tänään odottamatta tuonne. Täydellisyys on yhtäaikaisesti tavoittamaton illuusio ja elämän jokahetkinen tila. On tavoittelemisen arvoista nähdä kauneutta ja täydellisyyttä omassa keskeneräisessä ja persoonallisessa itsessään.

”— Ja että mä niinku riitän just sellaisena kun mä olen. Että niinkun elämän ydin, niinkun elämä, että se on niinkun mussa. Että niinkun alku ja loppu ja niinkun ikuisuus ja ääretön ja avaruus ja tähdet. Ja ilma. Että me hengitetään samaa ilmaa. Ja että me ollaan niinkun täällä yhdessä, eikä kukaan ole oikeasti yksin. –” (Ingström 2015)

LÄHTEET

Bogart, A. 2004. Ohjaaja valmistautuu, Seitsemän kirjoitusta taiteesta ja teatterista. Helsinki: Like ja Teatterikorkeakoulu.

Ingström, N. 2015. Elina-monologi. Julkaisematon käsikirjoitus.

Sava, I. 1997. Taito, ilmaisu, ajattelu arvioinnin kohteina. Teoksessa R. Jakku-Sihonen (toim.) 1997. Onnistuuko oppiminen: oppimistuloksien ja opetuksen laadun arviointiperusteita peruskoulussa ja lukiossa. Helsinki: Opetushallitus, 253–275.

e-mail: noora.ingstrom@gmail.com  p. +358 44 363 3731